Blogi

Missä olet nyt -biisin syntytarina 11.11.2018

Muistan kuinka Missä olet nyt -biisin avaussäkeistö sai alkunsa. Meidän isä oli saanut kesällä kuolemantuomion sairastuttuaan aggressiiviseen syöpään ja menehtyikin saman vuoden isänpäivänä. Lokakuun lopulla olin käymässä välillä kotona Sipoossa veljeni luota, jossa isä sai elää viimeiset kuukautensa saattohoidossa. Muistan kirkkaana sen kuvan, kun kävelin tai paremminkin laahustin pellonlaitaa, raskas surun ja menettämisenpelon ryijy harteillani. Kuu oli laiskasti kallellaan ja antoi lohdutusta, että silläkään ei juuri sinä hetkenä ollut annettavanaan parastaan. Tuuli kovaa ja jostain lähitalosta kuului tuulikellojen kilinä. Se kilisi minulle, mitä muutakaan kuin isäni nimeä. Vilja oli vielä puimatta ja se lakosi tuulessa, niin kuin minäkin lakosin henkisesti, vaikka pystyssä pysyinkin. Näin syntyi kappale, joka sai jatkoa kertosäkeen muodossa isän kuoltua muutama viikon kuluttua. Siitä epätietoisuudesta, minne ne rakkaat katoavat. Missä he ovat? Surun ja menetyksen käsittelemistä. Siitä kuinka jokainen menetys muokkaa ihmistä ja tekee meistä sellaisia kuin olemme.

Missä olet nyt –biisi kertoo siis omalla kohdallani kuolemasta. Isäni oli ensimmäinen läheinen, jonka menetin. Hän kuoli 63-vuotiaana eli verrattain nuorena. Kaikki tapahtui kovin äkkiä eikä kukaan voinut uskoa, että sairaus veisi voiton niin nopeasti. Jälkikäteen ajateltuna olin kovin onnekas, että sain olla paljon isäni luona hänen viimeisinä elinviikkoinaan. Kiitos siitä veljelleni ja hänen vaimolleen. Veljieni ja siskoni kanssa näimme kuinka voimat ensin kuukausi, kuukaudelta, sitten viikko viikolta ja viimein päivä päivältä hupenivat. Näimme kuinka elämä ihmisessä sammui. Ja voi kuinka hauskaa meillä välillä oli. Isä heitti huumoria viimeiseen asti, niin että itkunaurettiin hänen jutuilleen. Ihmeteltiin, että miten näitä kuolemansairaita oikein pitäisi hoitaa. Isä sanoi, että eikai sillä enää niin väliä ole, kuolen kuitenkin.
Olin kammonnut niin kuin moni muukin nykypäivän ihminen ruumiita, kuollutta ihmistä. Etenkin sitä, kun se on oman isän ruumis. Kuolemasta on tullut nykyään niin kliininen, ammattilaiset hoitakoon kuolemansairaan lääkitsemisen ja hoidon ja kuoleman tultua hautauspalvelu laittakoon ruumiin pyhäkuntoon iäisyysmatkalle.
Isän kuoltua, kun veljenvaimon kanssa pesimme hänen ruumiinsa oli se todella puhdistava, suorastaan rituaalinen kokemus. Siinä sai tajuta, että isä ei ollut enää tuossa ruumiissa. Ruumis oli kuin vieraan. Kun sydän lakkasi lyömästä sielu ja persoona todella hävisivät ja jäljelle jäi vain kuori. Kun sai nähdä kuinka ihminen loppui ja lopulta lähti pois ruumiista, se oli todellinen matka surutyön läpi. Ei jäänyt mitään epäselväksi. Samoin se, että meille annettiin ne viimeiset kuukaudet ja viikot, jolloin kaikki sanomatta jääneet asiat saatiin sanottua. Oli hyvä lähteä ja oli hyvä päästää lähtemään.
Sitä kyllä miettii useasti, silloin tällöin, erityisesti näin isänpäivänä, että missä se isä on? Millaista siellä on? Näkeekö meidät? Kuuleeko erityisesti silloin kun kaipaisi niitä viisaita neuvoja? Nyt tosin kelpaisi ne typerätkin, erityisesti ne vitsit. Hyviä taivasbileitä isä.
Missä olet nyt on yhdenlainen jatko-osa Ainoa Isä -kappaleelle, joka löytyy ekalta albumiltani. Sopii kuin nenä päähän kaikille isille, jotka ovat ainoita omille lapsilleen. Hyvää isänpäivää <3

Missä olet nyt säv. ja san. Veera Maria

Kuukin oli laiskasti kallellaan
Ei sekään jaksanut antaa parastaan
Tuulikello terassilla nimeäsi toisteli
Lokakuinen vilja tuulessa lakosi
Minäkin lakosin kun sut menetin
Muistoa enää mukanani kantaisin.

Missä olet nyt ootko vielä väsynyt
Onko sulla hyvä siellä
Näätkö meidät suojatiellä
Vaikket ohjaa etkä kiellä
Kyllä kai me pärjätään
Aurinko palaa vielä metsät
Värjäämään.

Pitkään sen jälkeen minä vain tuijotin
Lattioita, likaa mitä milloinkin
Itkin uuden mustan meren varmasti
Sinne valui minun iloni ja suruni
Minä vähän katosin kun sut menetin
Muistoa enää mukanani kantaisin

Missä olet nyt….

Suru sai musta helpon saaliin
Jäi kii kuin jäljet märkään maaliin
Lähteekö pois koskaan kokonaan
Vai onko niin edes tarkoitettukaan.

 

Purjehtija on perillä heti veneeseen astuessaan
9.10.2018

Saatoin rakasta 93-vuotiasta sukulaismummoani tänään hammaslääkäriin. Paluumatkalla saimme taksikuskin kanssa niin hienon keskustelun aikaiseksi, että olen vieläkin aivan hämmentynyt. Puhuttiin kiireestä, kiireen tunnusta ja siitä kuinka kaikki se elämään mahtunut kiire tuntuu suorastaan absurdilta 93-vuotiaan silmin ja minulle arkipäivältä. Taksikuski sanoi, että perjantaisin on aina eniten kolareita, kun ihmisillä on niin kiire kotiin, mökille, illanistujaisiin jne…

Sitten hän sanoi jotain todella viisasta. Purjehtia on perillä, kun hän astuu veneeseen, elämää ymmärtämätön autoilija vasta päämäärässään. Hän jatkoi, että entäpä, jos autoilija töistä tai kotoa lähtiessään ajattelisi, että olen jo perillä. Tämä on sitä aikaa, jolloin minä rentoudun, palaudun, kuuntelen hyvää musiikkia, mietin tärkeitä asioita, hengittelen syvää tai juttelen tärkeille ihmisille. Olen jo perillä, vaikka teen vasta matkaa.

Olin äimistynyt. WAU! Tuossa on ideaa! Purjehtia on perillä heti veneeseen astuessaan. Tämä kolahti minuun, koska kuuluun siihen reisikrampissa jalka kaasulla koko matkan, pysähdytään vain, jos on niin kova pissahätä, että vatsaa kivistää ja pienikin töyssy on suuri riski -porukkaan. Nälkä ja jano ei ole mitään pysähtymisen syitä, vasta perillä voi pyörtyä ja sitä ennen kiukutella, kun on niin väsynyt, nälissään ja tietty se reisikin ihan krampissa. Että se siitä kivasta mökkiperjantaista, kun on jo vetänyt itsensä sellaisille kierroksille, että kestää vähintään pari päivää toipua. Ja sitten kaahataan taas kotiin, reisikrampissa tottakai.

Kuvan auto on kuuluisa Cisse Häkkisen Cadillac Hurriganesin Roadrunner-levyn kannesta. Takapenkillä ei muuten ilmaannu niin paljon reisikramppeja. 

Kiitin taksikuskia monta kertaa kuinka hän oli valaissut maailmaani. Lupasin, että minä yritän muuttua enemmän purjehtijaksi, pois itsensä kierroksille vetävästä reisikramppi autoilijasta. Ihan mieletön kohtaaminen väsyneenä tiistaiaamuna muuten.

Rupesin ajattelemaan tätä asiaa myös lauluntekemisen ja elämisen kannalta ylipäänsä. Kun alan tehdä laulua, tulee se ensimmäinen ehkä levälläänkin oleva idis, olen jo yhdellä tapaa perillä. Ilman sitä vaihetta ei syntyisi koko laulua. Siinä kohtaa koko laulu on vielä kesken, mutta siinä tietyssä kohdassa valmis. Olen siis lauluntekijänä perillä, jos ajattelen hiukan toisin. Usein kuitenkin kelaan, että vitsi puuttuu hyvä laini tuosta ja tuosta kohdasta, soinnutuskin ontuu. Toinen säkeistö on kesken. No entäpä ne levyn muut seitsemän biisiä, joita ei ole vielä ollenkaan. Kesken on ja ollaan kaukana, kaukana päämäärästä. Ja erittäin kaukana purjehtijan elämänviisaudesta. Masentuuhan sitä jo omista ajatuksistaankin.

Jos ajattelee laajemmin elämää. Kuinka monesti sitä ajatteleekaan, että sitten kun lapset on vähän vanhempia, sitten kun asuntolaina on maksettu, sitten kun piha on valmis, sitten kun olen laihtunut viisi kiloa, sitten kun olen siinä unelmieni työssäni, sitten kun olen löytänyt sen täydellisen kumppanin, sitten kun ostan uuden auton. Sitten kun, elämässä ollaan koko ajan matkalla kohti päämäärää, jota ei ehkä koskaan tulekaan. Tai, jos tulee niin ollaan niin krampissa ja verenpaineessa kaikesta tykittämisestä, ettei edes pystytä nauttimaan päämäärän tuomasta autuudesta. Suoritetaan vakavalla naamalla ja enemmän tai vähemmän ärsyyntyneenä ohikiidetään koko elämä, koska matka on kesken ja epätäydellinen. Ollaanko oikeastaan koskaan perillä? Auta armias, jos päämäärä ei olekaan aivan sitä, mitä olimme visioineet ja ajatelleet. Oliko matka aivan turha?

Vitsit, kun osaisisikin olla purjehtijan tavoin perillä heti veneeseen astuessaan. Perillä omassa elämässään tässä ja nyt, vaikka ja juuri siksi, että elämähän on kesken koko ajan. Perillä omassa elämässään tässä ja nyt. Wau, kuulostaa niin hienolta, että pakko lopettaa tähän. Tätä on ihan pakko haudutella.
Oletko sinä jo purjehtija? Vai reisikramppi tyyppi? Vai välimuoto?

 

Loista, niin että muutkin ympärilläsi loistavat!
8.10.2018

Kuuntelin kesällä rakkaan ystäväni Ainon kehottamana Calvin Waymanin äänikirjan Fish Out of Water: The Guide To Achieving Breakthrough And Permanently Transforming Into The New You. Kirjassa oli monta ajatuksia hivelevää pointtia, mutta nostan esiin yhden alunperin Jim Rohin lanseeraaman ajatuksen: We are the average of the five people we spend the most time with. Olemme niiden ihmisten keskiarvo, joiden kanssa vietämme eniten aikaa

Aloin miettiä tätä ja sitä kenen kanssa vietän eniten aikaa. Lyhyt vastaus, vietän aikani mieluiten metsän ja koirien kanssa. Mitä tämä kertookaan minusta? Hehheh.

Vakavasti puhuen vietän toki paljon aikaa myös ihmisten kanssa. Työkavereiden, perheenjäsenten, koriskavereiden, muusikoiden, ystävien ja tuttavien kanssa. Mitä vanhemmaksi ja toivottavasti myös viisaammaksi tulen, huomaan haluavani todella viettää aikaa ihmisten kanssa, joilla on positiivinen, eteenpäin menevä draivi, kirkas valo ja sisäinen palo sisällään. Sellainen valo, joka saa muut ympärillä loistamaan.  

Välihuomautus: Kuvan koira on on se, jonka kanssa voisin viettää loputtomasti aikaa.

Ja kuinka onnellinen olenkaan, kun olen saanut sellaisia ihmisiä ympärilleni. Kutsun heitä henkilökohtaisiksi sankareikseni. He ovat sankareita, koska ovat ottaneet omaa elämäänsä niskasta kiinni lempeästi ja samalla vahvan päättäväisesti. Asettavat tavoitteita niin henkilökohtaisessa elämässään kuin työelämässäkin. Kehittävät itseään, ajatteluaan, osaamistaan ja käyttäytymistään. Kuuntelevat ja kuulevat. Opiskelevat ja oppivat. Kehittävät itseään ja kehittyvät. Unelmoivat ja toteuttavat unelmiaan. Pääsevät vaikeista asioista yli ja kuoriutuvat aina kauniimpina ja vahvempina perhosina yli vaikeuksien kotiloista. Mikä tärkeintä eivät koskaan koe tarpeelliseksi lytätä tai vähätellä toisia matkalla omiin tavoitteisiinsa.

Kuinka mahtavaa heitä on seurata ja kuinka mahtavaa heistä on inspiroitua? Nämä ihmiset antavat valtavasti voimaa ja positiivista säteilyä ympärilleen. Näiltä henkilökohtaisilta sankareiltani, joita suuresti fanitan, puuttuu yksi yleisesti elämän draivia lamauttava tekijä. He eivät koe toisten menestystä uhkana, eivätkä tunne kateutta toisten onnistumisesta ja jos joskus tuntisivatkin he eivät anna sille minkäänlaista itseään syövää valtaa.

Minun elämääni rikastuttaa suuresti useatkin tällaiset sankari-ihmiset. He vievät kerta toisensa jälkeen itseään uusille tasoille kaikilla elämän alueillaan ja haluavat vilpittömästi, että kaikki muutkin pääsisivät omiin päämääriinsä. Kun saat muut loistamaan, loistat itsekin! Muistanko olla näistä ihmisistä tarpeeksi kiitollinen? Toivottavasti. Nyt tätä kirjoittaessani ainakin olen. Kiitos, että olette!


Kuvan kuksat ei liity asiaan muuten kuin, että toisessa kupissa oli yhden oman elämänsä sankarin tee, mut kahvin vieressä!

Minäkin haluan olla jollekin inspiraation lähde. Sinnikäs, oman tekemisen voimaan luottava, positiivisia asioita kaiken sekamelskan keskellä nostava ja muita kannustava ja eteenpäin tuuppaava.
Oletko sinä tällainen oman elämäsi sankari? Nostatko sinä kanssaihmistesi keskiarvoa kohisemalla ylöspäin? Ja oletko jostakin kultakimpaleesta äärettömän kiitollinen, joka loistaa vierelläsi, niin että sinäkin loistat? Minä ainakin haluan nostaa muiden tasoa, aamuisin se on kaikkein vaikeinta aamukoomastani johtuen, mutta yritys on kova!

 


Hedelmät tulevat, kun on hedelmien aika
29.9.2018

Rakennutimme oman talon vuonna 2010. Muutimme omakotitaloon, josta tuli koti. Juuri rakennetussa talossa oli paljon kesken. Yläkerta tekemättä ja piha laittamatta suurimmalta osaltaan.  Halusin kuitenkin miltei ensi töikseni olla kaukaa viisas ja keskittyä olennaisesti tärkeimpiin asioihin. Istutin hedelmäpuita, jotta saisimme maistaa pian oman pihan herkkuja. Istutin muutaman omenapuun ja kirsikkapuita. Osa puista alkoi tehdä onnellisesti hedelmiä jo seuraavana kesänä, saimme omenia ja kirsikoita. Kirsikat olivat todella happamia, mutta hedelmiä kuitenkin. Omenia oli muutamaksi herkulliseksi välipalaksi.

Pation vierustalle istutin yhden puun, joka kasvoi kyllä. Vahvisti juuriaan, teki runsaan lehvästön ja paljon oksia.  Muttei antanut ainuttakaan hedelmää,  ei ensimmäisenä kesänä, ei toisena, ei kolmantena eikä neljäntenäkään. Ajattelin monena syksynä, että kaadan tuon puun, joka ei ole hedelmäpuu ollenkaan ja istutan tilalle toisen paremman. Jostakin syystä en koskaan en viidentenä, en kuudentena enkä seitsemäntenäkään vuonna tullut kaataneeksi puuta. Onneksi, sillä nyt 8 vuotta istutuksesta suureksi ihmeeksi ja hämmästykseksi puuhun ilmestyi kourallinen oudon näköisiä hedelmiä, ei omenoita eikä kirsikoita, vaan niin makeita kriikunoita, etten ollut eläessäni maistanut. Hedelmiä ei ollut paljon, mutta ne olivat lupaus siitä, että puu oli enemmän kuin lunastanut paikkansa paraatipaikalla terassin vieressä, hedelmäpuuna!

Hienot asiat vaativat aikaa!

Mietin tuota puuta ja sen kasvua tavallisesta puusta taivaallisia hedelmiä antavaksi hedelmäpuuksi. Hienot asiat vaativat aikaa. Kuinka monesti asiat ovat elämässä juuri noin, vaativat aikaa. Kärsimättömälle suorastaan kirosana.
Ja kuinka monesti olenkaan turhautuneena miettinyt esimerkiksi lauluntekijyyttäni ja ollut luovuttaa. Ajatellut katkaisevani sen vasta kasvuun päässeen varren. En olisi luottanut ja uskonut, että hedelmät tulevat, kun on hedelmien vuoro. Toisaalta en ole osannut arvostaa niitä muutamia hedelmiä, joita olen jo saanut, vehreästä lehvästöstä puhumattakaan.

Kuvita oma unelmasi! 

Unelmien hedelmäpuu puutarhassa on helppo visioida ja nähdä konkreettisesti. Silmät sulkiessaan voi nähdä vehreän, tuuhean ja vankasti juurillaan seisovan puun, joka on täynnä toinen toistaan upeampia ja maukkaampia hedelmiä. Omaa luovuuden hedelmää ja millaiseksi se muotoutuu voi olla vaikeampi nähdä. Se täytyy välillä tosissaan kuvittaa, että se tulee todellisemmaksi. Todelliseen ja konkreettiseen on helpompi pyrkiä kuin häilyvään kangastukseen. Tuo on se minun luovuuteni puu, jota minä kasvatan ja joksi minä kasvan.  Minä lauluntekijänä, sinä kirjailijana, yrittäjänä, äitinä, parempana ihmisenä, mitä ikinä sitten päätätkään olla.
Kasvatan ensin vahvat juuret, rungon, oksat ja lehdet. Ruokin ja huollan. Jaksan pitää puun hengissä roudan ja pakkasten yli, jotta minun puuni tuottaa niitä kauan kaivattuja ja odotettuja hedelmiä. Minun luovuuteni muokkaamat hedelmät ovat lauluja, joita voin tarjoilla kuulijoille. Puu pysyy pystyssä ja on olemassa, vaikka hedelmät tulevat aina silloin kuin on hedelmien aika.

Kypsä kriikuna =  kypsä laulu. Molemmat yhtä herkullisia!

 

8.3.2017 Naistenpäivänä

Muistan, kun meidän mummo sanoi minulle mummolan puuhellan edessä ruokaa jonottaessani ” Mene sinä jonon perälle ja päästä pojat ensin.” Olin kutakuinkin 5-vuotias ja muistan vieläkin sen pohjattoman ällistyksen ja suuttumuksen, joka nousi pintaan. Miksi minun tyttönä täytyisi mennä jonon perälle. Sanoin mummolle, etten varmasti mene. Lapioin sitten omalle lautaselleni kaikki perunamuusit ja lihapullat ja viisi paistettua kanamunaa. Jouduin kyllä luovuttamaan myöhemmin osan nälkäisille isoveljilleni ja serkkupojilleni. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, mistä lähtökohdista 30-luvulla syntynyt mummoni omat asenteensa ja oppinsa oli perinyt. Naistenpäivänä on hyvä ensimmäisenä kiittää, että on menty monessa asiassa paljon eteenpäin. Kiitos.

Kiittää siitä, että saan olla nainen Suomessa. Saan käydä töissä, saan tehdä toisena työnä musiikkia, saan olla äiti ja silti yksilö. Saan valita menenkö vai enkö mene, teenkö vai enkö tee! Saan päättää omasta kehostani, omasta äänestäni ja omista tekemisistäni.
Vielä on paljon tehtävää Suomessa ja etenkin maailmalla. Työ jatkukoon, että naiset ympäri maailman pääsisivät likimain samaan tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa ei tarvitse koskaan ajatella, että jokin asia olisi saavuttamattomissa, vain sen vuoksi että syntyy tytöksi. Ja, jossa tytön ei tarvitse päästää poikia ruokajonossa ohi vain siksi, että he ovat poikia. Ystävällisyydestä sen voi kyllä tehdä.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *